Havaintoja Ukrainasta, etenkin Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta ja rintamalta

Ukrainaan suuntautunut matkamme päätyttyä olen purkanut matkakokemuksia blogeihin, itse asiassa aloitin projektin jo Ukrainassa ollessamme blogillani Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019) – kotiuduttuani olen jatkanut projektia kahdella kirjoituksella Reissaten ristiin rastiin Ukrainaa (syyskuussa 2019) ja ilmailuun sekä entisen Poltava-4 lentotukikohdan historiaan painottuvalla blogilla Strategisten ilmavoimien museossa entisessä Poltava-4 lentotukikohdassa. Tässä blogissa tarkastelen syvällisemmin tekemiäni sotaan ja Ukrainan turvallisuuspolitiikkaan ynnä miehitetyillä alueilla asuvien siviileiden elämään liittyviä havaintoja.

Toretsk, Ukraina – alle 10 km rintamalinjasta.

Niissä tapauksissa, joissa havaintojen tekijöinä ja kertojina ovat miehitetyillä alueilla asuvat siviilit, tai mikäli asianosaisen kertomus voi vaarantaa miehitetyillä alueilla asuvien hengen, viittaan kertojaan vain kirjaintunnisteella. Vastaavasti, mikäli kohde on miehitetyillä alueilla laajalti tunnettu (elossa oleva tai kuollut), mainitsen henkilön nimen tässä kirjoituksessa, muussa tapauksessa henkilö esiintyy etunimellään tai nimilyhenteellä. Näihin turvatoimiin ryhdyn suojellakseni asianosaisia, jotka joutuvat elämään miehitetyillä alueilla terrorin, ilmiantajien pelon ja muiden henkeä uhkaavien tekijöiden keskellä.

Vieraillessamme Kramatorskissa Ukrainan lippu liehui hallintorakennuksen katolla, ulkoisesti kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – käynnissä olevan sodan ensitahdit lyötiin 12. huhtikuuta 2014 Slovjansk-Kramatorsk -alueella, jolloin venäläisen (palveluksesta talvella eronneen) GRU:n tiedustelu-upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin ryhmä aloitti operaation, miehittäen parissa päivässä kummankin kaupungin avainkohteet. Girkinin ryhmä siirtyi Itä-Ukrainaan Venäjän aiemmin miehittämältä, Ukrainalle kuuluvalta, Krimin niemimaalta. Alueella käytiin keväällä ja kesällä 2014 taisteluita heinäkuun 4. ja 5. päiviin asti, jolloin Igor Strelkovin komennossa olevan joukot vetäytyivät ja pakenivat alueelta M03 ja N20 eli P19 pikateitä myöten Artemivskin (nykyään Bakhmut) ja Kostiantynivkan kautta Horlivkaan ja Donetskiin. Heinäkuun 5. 2014 Ukrainan lippu liehui jälleen kaupungeissa.

Kramatorsk, Ukraina – syyskuu 2019.

Kuitenkin jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua, mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusia yrityksiä on avattu, asuntoja on vuokrattavana majoituspalveluiden kautta kohtuuhintaan (voisin kuvitella, että osa syynä laadukkaaseenkin tarjontaan on alueella työnsä puolesta vierailevilla tarkkailijoilla kuin myös toimittajilla sekä muilla alueelle vapaaehtoisesti hakeutuvilla sekä Ukrainan viranomaisilla).

Tietty helteisenä syyskesän päivänä, minulle tutun tuoksu- ja äänimaiseman keskellä Kramatorsk näyttäytyy aivan toisessa valossa kuin viileänä ja tuiskuisena talvipäivänä, jolloin on Donbasin allasta pyyhkivä raaka tuuli tekee ilmasta purevamman eikä kaasulämmitys välttämättä riitä pitämään vanhoja asuntoja riittävän lämpiminä.

Vaikka Ukrainan matka oli meille odotettu lomamatka, paluu Donbasiin ei ollut minulle mikään ”huvimatka”, mitä se ei todellisuudessa ollut kenellekään meistä. Jo Kramatorskiin ja samalla vapaaseen Donbasiin saapuminen oli koskettava hetki, tuntui kuin olisin palannut kotiin maisemien ollessa tutut ja vuosia kaipaamiani. Paahteisena päivänä kaupungin tuoksut olivat tutut, illalla ympäröivältä maaseudulta kaupunkiin ajelehti savuinen tuulahdus, ja öinen äänimaailma hyönteisineen tuuditti minut uneen. Kaikki tämä oli jotain sellaista, jota ei voi Suomea kokea ja jota olen kaivannut nämä sotavuodet.

Tapasimme Kramatorskissa ollessamme ystäviämme ja tuttaviamme, jotka asuvat Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, ja joiden kanssa käymämme keskustelut olivat kiehtovia ja antoisia mutta samalla tavattoman surullisia. Vaikka olenkin seurannut sotaa ja elämää miehitetyillä alueilla käytännössä päivittäin näiden reilun viiden vuoden ajan, ja vaikka olen kuullut miehitetyillä alueilla asuvilta kuulumisia säännöllisesti, heidän kanssa keskustelu ja tarvittaessa tarkentavien ja syventävien kysymysten teko ja heidän olemuksen havainnointi kertoi minulle verrattomasti enemmän kuin yksikään verkkokeskustelu tätä ennen.

Meillä elämään kuuluvat perusasiat ovat heille ylellisyyttä – hammasharja ja hammastahna on heille ylellisyystuote, johon kaikilla ei ole varaa. Meillä olevaa vapautta ilmaista itseään ei heillä ole – vaikka suomalaisetkin propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla koettavat muuta uskotella ja jota tarinaa alueella vierailleet suomalaiset propagandaturistitkin toistavat, ymmärtämättä (tai haluamatta ymmärtää) totalitaarisen miehitysalueen todellisuutta, johon eräänä todellisuutena kuuluu varovaisuus ja valehtelu, koska jokainen tuntematon ihminen voi olla ilmiantaja tai muuta vastaavaa. Selvitäkseen hengissä heidän on opeteltava kätkemään todelliset ajatuksensa ja todellinen minänsä, aivan kuten moni on tehnyt varhaisemmassa elämässään syntyessään ja kasvaessaan totalitaarisessa neuvostovaltiossa.

Keskusteluissa, joissa kuulee toisesta vain äänen, jossa toista ei näe, paljon viestintää jää havaitsematta – tai havainnot ovat vähintäänkin puutteelliset. Ilmeet ja eleet jäävät näkemättä, äänestäkään ei aina kaikkea voi päätellä – eikä ihminen välttämättä aina halua tai jaksa käydä samalla tapaa keskustelua kuin kasvotusten. Niinpä nyt kun ihminen oli läsnä, siinä vierellä, tilanne oli aivan toinen, ja tilanteen teki entistä paremmaksi se, että saattoi puhua vapaasti ja rauhassa. Kertoa ajatuksiaan tarvitsematta pelätä, että joku kuulee ja ilmiantaa kumouksellisten mielipiteiden tähden – asia, mikä on todellisuutta miehitetyillä alueilla Ukrainan itäosissa. Ihmiset elävät siellä pelossa, he joutuvat varomaan sanojaan, mutta samalla tapaa he joutuvat pelkäämään tekojensa (tai tekemättä jättämiensä asioiden) tähden. Miehitetyillä alueilla muistotilaisuuden tai paraatin väliin jättäminen voi johtaa nuhteisiin tai palkan pidättämiseen tms. tekoon. Vastaavasti eläkeläinen voi menettää elintarvikepaketin, jonka alkuperä on usein miehitettyjen alueiden ulkopuolella ja tarkoitettu hädänalaisille, mutta joutunut – syystä tai toisesta johtuen – miehityshallinnon takavarikoimaksi.

Propaganda ja psykologinen terrori ulottuvat miehitetyillä alueilla halki yhteisöjen lasten joutuessa sen uhreiksi päiväkodeissa ja kouluissa, ja aikuisten työelämässä. Tuhannet lapset joutuvat osallistumaan leireille, joilla heidät kasvatetaan vihaamaan ukrainalaisia ja länttä. Lapsia militarisoidaan samalla tavalla kuin Venäjällä, mutta eräiltä osin vieläkin parempi vertailukohde on terroristien koulutusleirit, joilla lapsista kasvatetaan tulevia itsemurhaiskujen tekijöitä – jotka opetetaan tavoittelemaan marttyyrikuolemaa. Hiukan vastaavaa on havaittavissa Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, joissa lapsiin istutetaan vihaa mutta heihin istutetaan myös ajatus kuolemisesta taistelussa Ukrainaa ja länttä vastaan. Millainen tulevaisuus näillä lapsilla on, entä Ukrainalla, sen ottaessa joku päivä haltuunsa miehitetyt alueet? Moni vanhempi onkin ollut kaukaa viisas ja lähettänyt ainakin lapsensa turvaan (pois miehitetyiltä alueilta), jollei koko perheen ole ollut mahdollista tehdä sitä.

Kiinnostava oli myös havainto, jonka läheisemme oli tehnyt vierailullaan Horlivkassa, jossa hän oli kuunnellut bussimatkan kuluessa parin vanhuksen keskustelua, ja kuinka nämä vanhukset – oman elämän ankeudesta ja rajoittuneisuudesta huolimatta – surkuttelivat sitä, kuinka onnetonta vuosi sitten pommiattentaatissa kuolleen Alexandr Zahartšenkon lesken elämä mahtaakaan olla. Propaganda on tehnyt tehtävänsä, Zahartšenko on noussut kuolevaisten yläpuolelle, ja nämä kuolevaiset joko unohtavat oman tuskansa tai ulkoistavat sen ja surevat itsensä sijaan leskeä, joka on jäänyt yksin lastensa kanssa. Omassa propagandassaan Janus Putkonenkin rakentaa Zahartšenkosta kuvaa marttyyrina, joka antoi henkensä – niin, minkä puolesta? Terrorin, kurjuuden, vainon ja vihan.

Terrori, pelko, on läsnä miehitetyillä alueilla. Eräs terrorin muoto on mielivaltaisuus, rangaistukset voivat olla mielivaltaisia. Demarkaatiolinjan ylittäminen tarkastusasemien kautta pitää muassaan samoja elementtejä – mielivaltaisuus on läsnä jokaisella kerralla, kun joutuu kulkemaan Venäjän proxy-joukkojen tarkastusasemien kautta. Joku kerta takavarikoidaan lihatuotteita, toisella kertaa etsitään hygieniatuotteita, viime aikoina erityisen suosittu takavarikoinnin kohde on suklaa ja makeiset – erityisesti Roshenin makeiset ja suklaa. Roshen on Ukrainan edellisen presidentin Petro Poroshenkon perustama yhtiön.

Valitettavasti media lännessä on kirjoittanut aivan liian vähän miehityksen tästä puolesta, se on heräämässä Venäjän harjoittamaan sortoon miehittämällään Krimin niemimaalla, mutta miehitetty itäinen Ukraina on vielä suunnaton ”musta-aukko”, josta läntisen median on vaikea saada luotettavaa tietoa, niinpä yliedustettuna ovat erilaisten propagandamedioiden ja toimijoiden välittämä kuva ”kansantasavaltalaisesta” todellisuudesta juhlaparaateineen ja ulkomaalaisine vieraineen – tässä häpeilemättömässä toiminnassa ovat myös suomalaiset propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla mukana, mutta samaan ”virteen” yhtyvät lukemattomat muut propagandistit ynnä poliitikot, jotka vierailevat alueella antaen kasvonsa (ja hyväksyntänsä) propagandajulkaisuille, ja täten myös hyväksyntänsä Venäjän harjoittamalle valtioterrorille. Tämän vuoden kevään ja kesän aikana Vaihtoehto Saksalle eli AfD:n Gunnar Lindemann on ollut erityisen ahkera vierailija, tavaten myös Janus Putkosen useamman kerran.

Matkan aikana tapasimme myös tuttumme O:n ja L:n Poltavan alueella, hekin olivat jättäneet sodan alettua Donetskin taakseen. Perheellisellä hyvin toimeentulevalla ratkaisu ei ollut helppo, koska lähtö tiesi kaiken jättämistä taakse, moni heidän lailla muutti pois miehitetyiltä alueilta toivoen sodan päättyvän nopeasti. He elävät evakkoina omassa maassaan, koti miehitetyillä alueilla. Koti, joka on käytännössä arvoton sodasta ja miehityksestä johtuen. Tai vähintäänkin sen arvo on laskenut osiin arvosta ennen sotaa, eikä sen myyminen ole järkevää tällä hetkellä, koska pahimmassa tapauksessa asuntokaupan sijaan asunto otetaan ”kansantasavallan” haltuun, näinkin on useiden kohdalla käynyt. Ymmärtääkseni tällaiset haltuunotot ovat Ukrainan lakien mukaan mitättömiä, joten sodan ja miehityksen päätyttyä, takavarikoidut eli käytännössä varastetut asunnot palautuvat niiden oikeille omistajille.

Tuttujemme Poltavassa oli lopulta kuitenkin helppoa tehdä ratkaisu muutosta. Heillä on lapsi, niinpä lapsen tulevaisuuden takia muutto oli ainoa järkevä ratkaisu. Edelleen tuhannet miehitetyillä alueilla peruskoulunsa käyneet nuoret hakeutuvat jatko-opintoihin ukrainalaisiin oppilaitoksiin, koska käytännössä miehitettyjen alueiden oppilaitosten todistukset ja diplomit ovat arvottomia. Monissa tapauksissa Venäjälläkin ne todistukset ja diplomit, jotka on myönnetty miehityksen alkamisen jälkeen, on todettu arvottomiksi.

Keskusteluissa nousi myös esille muutamia henkilöitä miehitetystä Donetskista, henkilöitä, jotka syystä tai toisesta johtuen tekivät valintansa ryhtyen tukemaan miehitysvaltaa. Näin jälkikäteen näyttää siltä, että taustalla on myös peri-inhimillisiä syitä – valta ja raha. Mikä on epäilemättä viehättänyt, sittemmin Donetskin N.U. instituutissa ”apulaisjohtajan” vakanssilla palkittua Sergei B…:ia, joka keväällä 2014 ”loikkasi” välittömästi miehitysvallan tukijoiden joukkoon esittäen ”kansantasavaltaa” tukevia kannanottoja ja vaatimuksia paikallisella tasolla.

Ennen sotaa kaupassa vartijana työskennellyt, Somali pataljoonan komentajan toiminut, sittemmin attentaatissa surmattu Mikhail ”Givi” Tolstykh viehättyi (rajoittamattomasta) vallasta, jonka sota hänelle soi. Vallasta, johon ei liittynyt vastuuta teoista, mikä ilmeni rikollisina tekoina rintamalla kuin myös selustassa. Osa sotilaskomentajista on välttänyt Tolstykhin kohtalon, taisteluosaston komentajana ja ”parlamentaarikkona” toiminut Oleg ”Shamaani” Frolov, entinen tilpehöörikauppias Majakista, on kyllä säilyttänyt henkensä, mutta tietojeni mukaan viettää aikaa enemmän pullon kuin minkään muun kanssa. Hänkin oli jo ennen sotaa käynyt Venäjällä saamassa koulutusta aseiden käyttöön ja terroritoimiin, päästen vuonna 2014 hetkeksi nauttimaan ”työnsä” hedelmistä.

On myös hyvin todennäköistä, että jo ennen sotaa Itä-Ukrainasta lähetettiin henkilöitä länteen kylvämään epäluuloisuutta ja eripuraa, muuten on vaikea selittää kaikkia niitä tapauksia, joissa viikkoja ennen sotaa länteen (esim. Kiovaan) muuttaneet ryhtyivät sodan alettua ”saarnaamaan” Venäjän ja näiden ns. kansantasavaltojen erinomaisuuden puolesta, joiden olemassa olosta saimme Kiovassa havainnollistavia esimerkkejä. Miten ja miksi he osasivat muuttaa viikkoja ennen sotaa länteen? Ennen kaikkea miksi he tekivät tämän ratkaisun? Ohjattiinko tai opastettiinko siihen?

Huomautan, että sodan alettua Ukrainan länsiosiin on muuttanut ihmisiä, jotka mentaalisesti tukevat Venäjän toimia – heitä ei pidä sekoittaa edellä kuvailemiini henkilöihin, jotka muuttivat jo ennen sotaa, ryhtyen sodan alettua ajamaan Venäjän asiaa oltuaan sitä ennen hiljaa. Vaikka lopputulos on sama, toiminnan peruste ja taustat ovat nähdäkseni eriävät.

Nämäkin esimerkit omalta osaltaan paljastavat yhteisöjen (ja yhteiskuntien) erilaisuudet, siinä missä totalitaarisilla ja mielivaltaisesti hallituilla Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla Ukrainan avoin tukeminen johtaa vaikeuksiin, sen värien kantaminen jopa kuolemaan, vapaassa Ukrainassa venäläisen maailman (Russkij Mir) tarinan levittäminen venäjäksi, ei johda muuhun kuin korkeintaan väittelyyn pihamaalla naapureiden kanssa. Tätä tietenkään Venäjälle työskentelevät propagandistit, kuten ei Venäjän valtiollinenkaan propaganda, kerro, vaan ne toistavat kollektiivisesti tarinaa venäläisiä vainoavista ukrainalaisista.

Samalla miehitetyillä alueilla asuvat ystävämme ja läheisemme kertovat kuinka erilaisissa medioissa, myös ukrainan kielisissä, liikkuu huhuja ja disinformaatiota, jonka yksiselitteisenä tarkoituksena näyttäisi olevan synnyttää epätietoisuutta ja pelkoa miehitetyillä alueilla asuvien ukrainalaisten mieliin. Medioiden taustoja en tietenkään tässä tilanteessa voi ryhtyä tutkimaan, ukrainan kielistenkin lähetysten taustalla voi olla kollaboraattoreiden ryhmä tai lähetys voi tulla Venäjältä.

Huhuissa ja näissä näennäisuutisissa kerrotaan ja kuvaillaan, kuinka Ukrainan hallinto ryhtyy siinä vaiheessa, kun alueet palaavat niiden haltuun vainoamaan miehitetyillä alueilla asuvia siviilejä, syyttäen heitä sodasta ja kärsimyksestä. Disinformaation eräs kantava teema on myös se, ettei Ukraina aio panostaa rahaa uudelleenrakentamiseen. Tässä teemassa toistuu selkeällä tapaa se kantava ajatus, jolla venäläisoperaattorit ryhtyivät perustelemaan ”separatismia” keväällä 2014, että läntinen Ukraina tuhoaa Donbasin. Tosin se Donbasin todellinen uhka tulee idästä – Venäjältä.

Tässä kohdin näen Ukrainan kannalta parhaana vasta-aseena osoittaa sen, että miehitykseltä vapautettuja alueita korjataan ja uudisrakennetaan, että kansalaiset niillä pääsevät osallistumaan yhteiseen päätöksentekoon (kuten saattoivat osallistua keväällä Ukrainan presidentinvaaleihin ja kesällä parlamenttivaaleihin). Että siviileihin ei kohdistu minkään sortin syytöksiä kenenkään taholta, jota en itse ole nähnytkään kohdistuvan, mutta jos joku ryhmä tällaista toimintaa harjoittaa, on enemmän kuin suotavaa, että Ukrainan hallinto puuttuu tällaiseen disinformaatioon. Mikäli levittäjä toimii Ukrainan rajojen sisäpuolella, itse pitäisin tällaista toimintaa – tilanne huomioiden – maanpetoksellisena. Toiminta palvelee hyökkääjän, Venäjän, etua.

On ymmärrettävää, että jouduttuaan elämään vuosien ajan miehitetyillä alueilla totalitaarisessa yhteisössä, ihmiset pelkäävät, mutta he pelkäävät myös ulkoa tulevaa informaatiota, jonka lähdettä he eivät tunnista, mutta jonka sanoma on sen suuntainen, jossa heitä uhreina syyllistetään sodasta ja miehityksestä ynnä kurjuudesta. Tällaisessa tilanteessa ihmiseltä vaaditaan paljon, että hän jaksaa uskoa parempaan, että hän ei ryhdy resonoimaan disinformaatiota pahentaen näin tilannetta entisestään. Tällainen edellä kuvaamani ristiriitaan johtava tilanne voi myös vaikuttaa siihen, että siviilivastarintaan tai protestointiin ei ole halua ryhtyä toivon sammuttua. Ihmisillä on oltava toivo (haave) jostain, jotta he voivat perustella itselleen sen miksi toimia, taistella (pienin elkein) miehitystä vastaan. Lamaantuneita ihmisjoukkoja on helpompaa hallita ja kontrolloida terrorilla.

Ja tästä voin edetä toivoon ja sen vaalimiseen.

Jos Kramatorskissa oli aavistettavissa ja havaittavissakin toivoa paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa paremmasta kuvastaa ehkäpä parhaiten kasvava sukupolvi lapsia, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (entinen Dzeržinsk) kaltaisissa pienissä kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti!

Omiin silmiini Toretsk näyttäytyi todella lohduttomalta paikalta asua. En edes ryhdy tässä kuvittelemaan itseäni kaupungin asukkaiden asemaan, vaikka vaihtoehtojen ollessa olemattomat – tai hyvin vähäiset – ihmisen tiedetään pystyvän sopeutumaan asioihin, joihin hän ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan kykenevänsä sopeutumaan. Osa minunkin läheisistä ja tutuista on sopeutunut asumaan miehitetyssä Donetskissa, heidän vaihtoehtojen ollessa niin olemattomat vuosia sitten, ettei lähteminen kuulunut niihin. Nyt kaupungin jättäminen ja alueelta muuttaminen on vieläkin vaikeampaa.

Umpeen muurattuine ikkunoineen, hajonneiden ikkunoiden uusiminen ei olisi järkevää, koska seuraavan iskun – koska se isku kuitenkin joskus tulee – osuessa kohdalle ikkunat hajoavat jälleen viiltohaavoja tekeviksi ”sirpalepilviksi”, Toretsk on surullinen, lohduton ja hiljainen. Kaduilla oli vain jokunen ihminen, etenkään keskustasta etelään ja kaakkoon rajoittuvat kadut olivat lähes autiot – ihmisiä ei ryhmiksi asti ollut. (Huom. ryhmä on myös houkuttelevampi kohde tulitukselle kuin yksittäinen ihminen).

Samana päivänä, jolloin kävimme Toretskissa, tapasin myös Kramatorskin eteläpuolella sijaitsevan sotilassairaalan edustajan. Sairaalan edustaja kertoi meille lyhyelti sairaalan toiminnasta, lääkäreiden tekemästä yhteistyöstä siviilisairaalan kanssa ja siitä, kuinka myös siviileille tarjotaan, tarvittaessa, hoitoa.

Sotilassairaalan edustajien harjoittamaa kansainvälistä yhteistyötä myös sivuttiin, sairaalalla on vieraillut delegaatioita lukuisista länsimaista tutustumassa ja kartuttamassa osaamista vaikeiden sotavammojen ensihoidossa ynnä kirurgiassa. Itä-Ukrainan sotatoimialueella haavoittuneilla on vammoja, joiden hoitoon länsimaiden sotilassairaaloiden kirurgit ja hoitajat eivät ole laajassa mitassa joutuneet viime vuosina paneutumaan. Itä-Ukrainassa ja laajemmin Ukrainassa, ynnä ukrainalaisten haavoittuneiden hoidossa omissa maissaan, läntiset kumppanit ovat – vähintäänkin – ylläpitäneet valmiuksiaan ja taitojaan.

Tälläkin sairaalalla oli valmiudessa omat medivac-tiiminsä 24 tuntia vuorokaudessa viikon kaikkina päivinä evakuoimaan haavoittuneita tai vammautuneita rintamalta. Taistelutoimissa (tai vakavissa onnettomuuksissa) vammautuneet luokitellaan kolmiasteisen portaikon mukaan (vihreä, punainen ja musta), mikäli haavoittuneita on kerralla enemmän. Alkutoimet luokitteluineen suoritetaan omalla erillisellä osastolla sairaala-alueella, jollei tätä ole kyetty tekemään aiemmin.

Päivään kuului myös tapaaminen Ukrainan asevoimien Joint Forces Operation eli JFO:n mediaupseerin Viktor Š:n kanssa, hänen järjestäessä lyhyen informaatiotilaisuuden minulle rintamalla vallitsevasta sen hetkisestä tilanteesta, joka oli jännittynyt, mutta eskalaation uhkaa ei tuolloin ollut. Kyseisellä lohkolla tilanne oli kyseisinä päivinä jännittynyt mutta rauhallinen, toisin kuin viime viikolla, jolloin yhteenotot miehitetyn Horlivkan ympäristössä olivat päivittäisiä, ja Minsk II-sopimuksessa kiellettyjä raskaita-asejärjestelmiä oli käytetty Venäjän ja sen proxy-joukkojen toimesta Horlivkan luoteis- ja pohjoispuolella useita kertoja.

Sotilaat näkivät tilanteen rintamalla ja laajemmin sotatoimialueena tuolloin sellaisena, että poliittisen päätöksentekokoneiston toimesta heidän kädet olivat sidotut – poliittisella päätöksentekokoneistolla he viittasivat Ukrainaa laajempaan kokonaisuuteen, jonka tekemien päätösten seurauksista he joutuvat ensinnä maksamaan. Tulkitsen tämän tarkoittavan sitä, että he eivät mielestään saa toimia parhaaksi katsomallaan tavalla rintamalla.

JFO:n toiminta-alueella siviilihallinto ja operatiivinen johto tekevät entisestään laajenevaa yhteistyötä, johon liittyy myös siviileiden tarpeiden entistä parempi (ja laajempi) huomioiminen, mitä ilmenee muutenkin kuin sotilassairaalan ja siviilisairaalan harjoittamana yhteistyönä. Tiedonvälityksen rooli nousi tässä yhteydessä myös esille, koska alue altistuu edelleen voimakkaalle propagandalle ja muulle vaikuttamiselle kollaboraattorisia ryhmiä ja operaattoreita unohtamatta, mukana on myös poliittisia toimijoita.

Helteinen syyskuinen iltapäivä, Kramatorskin rautatieasemalla odottamassa Intercity junaa, pääteasemalta Kostiantynivkasta, saapuvaksi. Noustessani junaan mielen valtaa haikeus, jos kaupunkiin saapuminen oli tunteikas kokemus, sitä oli lähtökin – haaveena vapaa Donetsk, Donbas ja Ukraina.

Marko

Linkit aiempiin Ukrainan matkaa käsitteleviin blogeihin:

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/vapautetut-slovjansk-ja-kramatorsk.html 

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/reissaten-ristiin-rastiin-ukrainaa.html 

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/strategisten-ilmavoimien-museossa.html 

Kuvat Marko Enqvist.