Venäjä huoltaa vapaasti joukkojaan Itä-Ukrainassa

Alun perin suunnittelin syksyn kuluessa käyväni läpi aiempaa tarkemmin Venäjän roolia Ukrainassa käynnissä olevassa sodassa sekä Itä-Ukrainan miehitysalueiden hallinnassa (ja hallinnossa). Aloitan tämän blogisarjan luomalla katsauksen Venäjän miehitetyssä Itä-Ukrainassa operoivien joukkojen huoltoon, samalla sivuan Venäjän ”humanitaarisia kolonnia”, joista ensimmäinen siirtyi – laittomasti – Venäjältä Ukrainan maaperälle elokuussa 2014 vain joitain päiviä ennen Venäjän laajempaa maavoimilla suorittamaa offensiivia. Tähän päivämäärään (8.10.2018) mennessä Venäjä on lähettänyt Ukrainaan yli 80 ”humanitaarista kolonnaa” eli ”Гуманітарний конвой” joita myös kutsutaan nimellä ”Гумконвой”, joiden merkittävyys miehitettyjen alueiden huollon kannalta on mielestäni varsin vähäinen. Merkittävämpänä tekijänä pidän Venäjällä venäläisille sekä välillisesti miehitettyjen alueiden asukkaille median (ts. propagandan) avulla luotua mielikuvaa ”humanitaarisesta avusta”, jota Venäjä alueelle toimittaa.

Donetskin ”kansantasavallan” alueelta operoivaan 1. armeijakuntaan kuuluu 6 + 1 prikaatia, vastaavasti Luhanskin ”kansantasavallan” alueelta operoivaan 2. armeijakuntaan kuuluu 4 + 1 prikaatia, joten Itä-Ukrainan miehitetyille alueille on sijoitettu yhteensä noin 35 000 sotilasta/militanttia 1. ja 2. armeijakuntaan, nämä joukot ovat Venäjän asevoimien upseereiden komentamat ja valtaosalta venäläisten miehittämiä. Venäjän maaperällä Eteläisen sotilaspiirin alueella 1. ja 2. armeijakunnalla on noin 15 000 miehen operatiivinen reservi.

Ensimmäisen ja toisen armeijakunnan hallintoa ja logistiikkaa hoitaa Venäjän eteläisen sotilaspiirin alueelle perustettu 12. reservin esikunta, jonka sijoituspaikka on Novotšerkassk, Rostovin alueella. Mikä taasen on alisteinen Venäjän asevoimien yleisesikunnalle sekä Venäjän eteläisen sotilaspiirin esikunnalle – ja viime kädessä Venäjän johdolle (Vladimir Putin esikuntineen).

Aloitetaan aiheen perkaaminen kartalla (joita rakastan todella paljon), karttaan olen merkinnyt tärkeimmät venäläisten käyttämät maantie ja rautatiereitit Venäjän maaperältä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille. Karttaan olen myös merkinnyt Novotšerkasskissa sijaitsevan 12. reservin esikunnan sekä harjoittelun ja huollon (rotaatioiden) kannalta merkittävät Kuzminkan sekä Kadamovskyin harjoittelualueet Rostovin oblastin alueella, Venäjällä. Olen myös merkinnyt rautateitse tapahtuvan huollon kannalta merkittävät asemat Debaltseven ja Ilovaiskin.

Rautatiekuljetukset Venäjältä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille tapahtuvat kolmea raidelinjaa myöten Gukovon, Novošahtinskin ja Avilo-Uspenkan kautta. Maantiekuljetuksia suoritetaan kartalle merkittyjen pysyvien ”rajanylityspaikkojen” ohella tilapäisten ylityspaikkojen kautta, joista esimerkinomainen maininta myöhemmin tässä blogissa. Venäjän puolella Kuzminkan sekä Kadamovskyin ohella Kamensk-Šahtinskin alue reilun parinkymmenen kilometrin päässä Ukrainasta on merkittävä Venäjän Itä-Ukrainaan sijoittamien joukkojen huollon kannalta.

Yllä olevaan karttaan olen merkinnyt kaksi miehitetyillä alueilla sijaitsevaa alueelta operoivien joukkojen rotaation ja huollon sekä harjoittelun, kannalta merkittävää aluetta. Kummallakin alueella sijaitsee useita merkittäviä, jopa suuria, tukikohtia, joista osa – kuten Torezin eteläpuolella sijaitseva tukikohta – on rakennettu tyhjästä käynnissä olevan sodan aikana. Näistä tukikohdista kirjoitan tulevaisuudessa seikkaperäisemmän blogin havainnollistavine kuvineen. On myös hyvä huomioida, että miehitettyjen alueiden lukuisten kaupunkien alueiden teollisuus ja varastoalueita hyödynnetään alueelle sijoitettujen joukkojen huollossa, yksistään Donetskin alueella on useita tehdas- ja varastoalueita (kuten ul. Baumana 11 alue), joille on varastoitu kalustoa sekä materiaalia. Debaltseven ja Ilovaiskin ratapihojen alueille sekä niiden tuntumaan on ajoittain sijoitettu huomattaviakin määriä materiaalia.

1. ja 2. armeijakunnan kaluston vahvuus – vahvuus on suuntaa antava, eikä siihen sisälly esim. Kuzminkan ja Kadomovskiyn harjoitusalueille sekä Kamensk-Šahtinskiin varastoitua kalustoa:

panssarivaunut	478
rynnäkkövaunut ja miehistönkuljetusajoneuvot	845
tykistö	756
raketinheittimet	208
erilaiset ilmatorjuntajärjestelmät	621

(Tiedot kesältä 2018).

1. ja 2. armeijakunnan miehistön ja kaluston määrä on huomattava, on siis itsestään selvää, että joukot tarvitsevat huomattavan määrän, jatkuvasti toimitettua, materiaalia kyetäkseen jatkamaan sotatoimia Ukrainan maaperällä sekä pitämään yllä Itä-Ukrainan miehitystä. Niinpä Venäjältä toimitetaan jatkuvasti Itä-Ukrainassa sotiville joukoille Venäjän hallinnassa olevan rajan kautta materiaalia sekä kalustoa maanteitse ja rautateitse. Seuraavaksi muutama esimerkki rautateitse miehitetyille alueille saapuneesta rahdista:

- 8. – 21. kesäkuuta 2018 miehitetyille alueille saapui 6 tavarajunaa Venäjältä.

- 5. – 11. syyskuuta 2018 miehitetyille alueille saapui muun muassa yksi tavarajuna, jossa oli 22 säiliövaunua polttoaineita (n. 1320 tn).

- 12. – 18. syyskuuta 2018 miehitetyille alueelle saapui yli 500 tonnia polttoaineita rautateitse Venäjältä.

ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijat pääsevät toisinaan tarkastuskäynnille Venäjän miehittämälle rajaosuudelle seuraamaan silmämääräisesti rajan ylittäviä ajoneuvoja. Venäjä ei ole antanut tarkkailijoille lupaa suorittaa sen tarkempaa ajoneuvojen tarkastusta, heidän ei ole mahdollista tarkastaa ajoneuvojen lastia, eikä linja-autojen ollessa kyseessä sitä keitä autoissa on todellisuudessa kyydissä. Seuraavaksi pari otetta ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijoiden raporteista:

”The SMM visited a border area outside of government control. At a border crossing point near Novoazovsk (40km east of Mariupol) for about 20 minutes, the SMM saw three cars (one with Russian Federation licence plates and two with “DPR” plates), two cargo trucks (both with Ukrainian licence plates, one covered and one uncovered) entering Ukraine and three cars (one with Ukrainian licence plates and two with “DPR” plates) leaving Ukraine.” (6 October 2018 – 1)

“The SMM visited a border area outside of government control. While at a border crossing point near Marynivka (78km east of Donetsk) for 50 minutes, the SMM saw 18 cars (five with Ukrainian, six with Russian Federation and seven with “DPR” plates), ten covered cargo trucks (five with Ukrainian licence plates and five with “DPR” plates), two minibuses (one with Ukrainian licence plates and one with “DPR” plates) and a bus with “DPR” plates exiting Ukraine. The SMM saw 16 cars (five with Ukrainian, six with Russian Federation and five with “DPR” plates) and a covered cargo truck with Russian Federation licence plates entering Ukraine.” (27 September 2018 – 2)

On päiviä, jolloin ETYJ:n monitorointimission tarkkailijoilta estetään pääsy rajanylityspaikoille tai heidän on mahdollista suorittaa hyvin tiukasti rajoitettua valvontaa (visuaalista ja kuulohavainnointia). Toisinaan esto voi olla lyhytaikainen (joitain tunteja), toisinaan tarkkailijoita kehotetaan (ts. painostetaan) poistumaan alueelta välittömästi voimankäytöllä uhaten, tällaiset toimet ovat Minsk II-sopimuksen vastaisia. Mainitaan esimerkkinä heinäkuun 22. 2017 tapahtuma, jolloin ETYJ:n monitorointimission partioilta estettiin pääsy Novoazovskiin Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. ETYJ:n omien havaintojen sekä muiden havaintojen perusteella alueella liikkui tuolloin paljon sotilasajoneuvoja, jokainen voi pohtia, mistä nämä ajoneuvot alueelle saapuivat (Venäjän miehittämälle rajaosuudella on kaupungista matkaa reilut 13 km, ja Novoazovsk on, kuten mainittu, Venäjän miehittämällä alueella). Kuten kuvakaappauksen tekstistä voi lukea, ETYJ:n partioiden pääsy Novoazovskiin estettiin jälleen, Novoazovskin kuten monen muunkin kaupungin ja kylän kohdalla ETYJ:n partioiden liikkumisen rajoitukset ovat hyvinkin tavallisia, vaikka ne eivät saakaan huomiota länsimaisissa medioissa. Ja kun näistä ei uutisoida, tai uutisoidaan todella harvoin, kansalaiset lännessä eivät saa todellista kuvaa siitä kuinka tavallisia nämä Venäjän (ja sen proxy-joukkojen) Minskin sopimuksen rikkomiset ovat. Kuitenkin nämäkin toimet mahdollistavat Ukrainalta miehitettyjen alueiden joukkojen huollon ja varustamisen.

Elokuu 22. 2017 ETYJ:n tarkkailijoiden pääsy miehitettyyn Novoazovskiin estettiin jälleen.

Seuraavaksi kaksi kuvakaappausta ETYJ:n Ukrainan monitorointimission elokuussa 2018 tekemien havaintojen perusteella.

Elokuussa 2018 ETYJ:n Ukrainan monitorointimission onnistui kuvata yöaikaan tapahtunut rajanylitys, jossa kolonna  maastokuorma-autoja (joukossa muun muassa KamAZ-maastokuorma-autoja) saapui Venäjältä rajan yli Ukrainaan, vastaavasti samaa reittiä Venäjän puolelle ajoi toinen kolonna vastaavantyyppisiä maastokuorma-autoja. Kyseiset kolonnat ylittivät rajan alueelta, joka on Venäjän kontrollissa, alueella ei kuitenkaan ollut virallista tai epävirallistakaan ylityspistettä. Venäjältä Ukrainaan saapunut kolonna suuntasi ETYJ:n antaman tiedon mukaan kulkunsa myöhemmin pohjoiseen Krasnyi Luchin suuntaan.

ETYJ:n video tapahtuneesta: “OSCE SMM spotted convoys of trucks entering and exiting Ukraine in Donetsk region”.

Syyskuun 17. 2018 julkaistussa raportissa ETYJ:n Ukrainan monitorointimissio tiedottaa toisesta vastaavan tyyppisestä, tässä tapauksessa mahdollisesta, rajanylityksestä samaisella alueella. Syyskuussa yöaikaan dronella kuvatulla videolla kymmenen KamAZ-maastokuorma-auton kolonna on liikkeellä rajanpinnassa Manychin alueella Venäjän miehittämillä alueilla Itä-Ukrainassa. (3)

Kun huomioidaan miehitettyyn Itä-Ukrainaan sijoitettujen joukkojen ja kaluston määrä, ja kun huomioidaan se, että alueella asuu edelleen useampi miljoona siviiliä, on helposti pääteltävissä, että alueen joukkojen ja asukkaiden huollon kannalta nämä, alussa mainitsemani, ”humanitaariset kolonnat” ovat toisarvoisessa roolissa. Viimeisimmässä kolonnassa alueelle saapui yhteensä 30 rekka-autoa, joista kymmenen suuntasi kulkunsa Luhanskiin loput Donetskiin.

ETYJ:n aiemmin elokuussa, yöaikaan dronella kuvaamalla videolla, Venäjältä saapuu laittomasti Ukrainaan kymmenkunta maastokuorma-autoa – saman verran kuin viimeisimmän ”humanitaarisen kolonnan” ajoneuvojen vahvuudesta meni Luhanskin alueelle. Tämä osoittaa sen mikä näiden ”humanitaaristen kolonnien” todellinen merkitys on, Venäjälle epäsuora merkitys onkin nähdäkseni olennaisesti tärkeämpää, tästä johtuen kolonnien lähettämistä ei ole lopetettu. Epäsuoraa merkitystä on ”mielikuvamarkkinointi” ja puhdas propaganda. Toisaalta kun tiedetään kuinka rajallinen mahdollisuus ETYJ:llä on tarkkailla ja valvoa Venäjän hallinnoimaa osuutta rajasta (yhteensä 409 km), ja kuinka olematonta se on yöaikaan (kalustopuute), voidaan vain pohtia, että kuinka paljon ajoneuvoja ja muuta kalustoa vuorokaudessa rajan ylittää, entä kuinka paljon on näitä maastoon tehtyjä ylityspaikkoja, joita ei ole merkitty virallisiin karttoihin ja joiden valvonta ja tarkkailu on hyvin satunnaista, sikäli mikäli sellainen on onnistuttu löytämään/havaitsemaan.

Näiden ”humanitaaristen kolonnien” arvoa ei kuitenkaan sovi väheksyä, etenkin sodan alkuvaiheessa – ja varsinkin elokuussa 2014 – ne toimivat Venäjän savuverhona toimittaa apua sekä varustusta miehitetyille alueille. Kohtalainen osa ensimmäisen humanitaarisen kolonnan rekoista toki oli tyhjiä tai lähes tyhjiä, mikä herätti tuolloin ihmetystä – länsimaissa median edustajien ohella päättäjät ehkäpä olivat naiiveja niellessään koukkuineen ja kohoineen Venäjän kertomat syyt, sille miksi rekoista moni oli lähes tyhjä. Ensimmäiseen (ja ensimmäisiin) ”humanitaarisiin kolonniin” kuuluneiden rekkojen palatessa Venäjälle, moneen oli lastattu varusteita, koneiden osia ja laitteita Itä-Ukrainassa sijainneista tehtaista. Asia suoraan ilmaisten, Venäjä varasti tehtaiden koneet ja laitteet siirtäessään ne omalle maaperälle. Osa tehtaista valmisti instrumentteja, joita Venäjän sotateollisuus tarvitsi. (4) Ainakin eräät ”humanitaaristen kolonnien” rekat muuttuivat palatessa груз 200 -kuljetuksiksi. Груз 200 eli cargo 200 on Venäjällä koodinimi ”sotilaallisten tappioiden” eli käytännössä vainajien kuljetukselle, termin historia juontaa neuvostoaikoihin.

Pyrin luomaan tässä kirjoituksessa lyhyen katsauksen, esimerkkien myötä, siihen kuinka Venäjän miehittämän rajan kautta maa huoltaa Itä-Ukrainaan sijoittamiaan joukkoja, ja huomioimaan myös sen, kuinka ETYJ:n tarkkailijoiden työtä estetään tai hankaloitetaan sopimusten vastaisella tavalla miehitetyllä rajaosuudella. Se, että Venäjä miehittää rajan ja hallinnoi maa-alueita sen kummallakin puolella omalta osaltaan mahdollistaa matalan intensiteetin sodankäynnin jatkumisen ja Itä-Ukrainan miehitetyille alueille sijoitettujen joukkojen, varsin vapaan, huollon ja miehistön rotaatioiden suorittamisen. Kansainvälisesti tämä toiminta saa aivan liian vähän huomiota, eikä Venäjää sanktioida riittävässä määrin – käytännössä päivittäin tapahtuvista – sopimusrikkomuksista. Tulevissa kirjoituksissa tarkastelen Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden huoltotukikohtia sekä joukkoja ynnä niiden varustusta tarkemmin.

Marko

1. https://www.osce.org/special-monitoring-mission-to-ukraine/398870 

2. https://www.osce.org/special-monitoring-mission-to-ukraine/397688 

3. https://pbs.twimg.com/media/Dnrs52vW4AAEFX6.jpg:large 

4. http://euromaidanpress.com/2014/08/23/russian-humanitarian-trucks-leaving-with-stolen-factory-equipment/ 

Kenelle kirjoittaa ja miksi?

Ukrainasta paluusta on vierähtänyt aikaa kuukauden päivät, palattuani Suomeen tunsin olevani ”inspiraatiomyrskyn” pauloissa – halusin kirjoittaa kokemastani ja näkemästäni, keskusteluista, joita Ukrainassa olin käynyt. Kirjoitin matkakokemuksista blogin ”Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin”, mutta viittasin matkakokemuksiin sekä käytyihin keskusteluihin useammassa kirjoituksessani ja kommentissani blogeissani sekä sosiaalisessa mediassa. Huomasin etteivät kirjoitukseni juurikaan herättäneet kommentointia tahi keränneet lukijoita, ryhdyin miettimään kenelle kirjoitan ja miksi – tätä pohtiessani ”inspiraatiomyrskyni” lässähti kuin likilaskuinen kakku, into kirjoittaa katosi. Kenelle kirjoitan ja miksi?

Tarkastelin raakaa dataa, sitä kuinka monta kertaa blogejani luetaan, millaiset aiheet keräävät eniten huomiota (lukukertoja), mikä kiinnostaa ja mikä ei. Toki nämä numeraaliset tiedot ovat suuntaa antavia, ne eivät ole ehdottoman tarkkoja, eivätkä ne kerro sitä, kuinka suuren joukon lukijoita kirjoitukseni todellisuudessa tavoittavat, mutta lukemat ovat suuntaa-antavia ja riittävän tarkkoja voidakseni tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä.

Blogieni pääasiallisimpia aiheita ovat Ukraina, Venäjä ja turvallisuuspolitiikka sekä suomalaiset ääriliikkeet, eräiltä osin myös ihmisoikeudet ovat saaneet paljon huomiota. Tietty edellä mainittujen pääasiallisimpien aiheiden kohdalla sivutaan lukuisia teemoja, aivan kuten monilta osin pääasiallisimmat aiheet nivoutuvat toinen toisiinsa. Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta ei voi kirjoittaa huomioimatta Venäjää, joka on sodan moottori. Ilman Venäjän aktiivista roolia, osallistumista sotaan suoraan ja välillisesti, sotaa ei enää Itä-Ukrainassa käytäisi.

Vartiopaikalla aiheita.

Minulle Ukrainassa käynnissä oleva sota ja siihen nivoutuvat tapahtumat ovat tärkein ja merkittävin aihe, kuitenkin huomaan, että tämä Euroopassa käynnissä oleva sota ei tunnu juurikaan herättävän kiinnostusta lukijoissani. Itse asiassa saman havainnon taitavat jakaa myös Ukrainan sodasta kirjoittavat toimittajat, sota ei kiinnosta lukijoita – voidaanko siis sanoa, että tavallinen kansa on unohtanut tämän käynnissä olevan sodan, heille se on merkityksetön, triviaalia, joten heidän mielestä ei ole järkevää uhrata aikaa tästä sodasta lukemiseen? Ukrainassa soditaan – so what – näinkö tosiaankin on käynyt? Uutinen on helppo ohittaa ”uutena normaalina” ja kääntää sivua viihdeuutisten ja hömpän puolelle. Itse asiassa juuri tämä on eräs Venäjän tavoitteista, normalisoida epänormaali ja synnyttää tilanne, jossa Ukrainassa käynnissä oleva sota ei kiinnosta, jossa Ukraina ei kiinnosta laajaa kansanjoukkoa, ja näin yrittää saavuttaa tilanne, jossa Venäjän toimet eivät herätä kiinnostusta ja näin sen olisi omilla (esim. sodan intensiteettiin vaikuttavilla) toimilla mahdollista vaikuttaa Ukrainaan ja yrittää hivuttaa sitä takaisin omaan etupiiriinsä. Tai ainakin vaikeuttaa Ukrainan yhteiskunnallista muutosta, taistelua korruptiota ja neuvostoajoilta periytyvää hallintokulttuuria vastaan.

Edellä kuvaamani tilanne on oikeastaan vastaus siihen, miksi haluan kirjoittaa Ukrainasta – miksi paukutan rumpua ja yritän pitää Ukrainan tapahtumia esillä. Ukrainan unohtaminen, sodankäynnistä kirjoittamisen lopettaminen on juuri sitä, mitä Venäjän hallinto haluaa ja toivoo. Pois silmistä, pois mielestä – pois olemasta. Mutta vaikka tiedänkin miksi kirjoittaa, kirjoitettuani satoja blogitekstejä koko bloggariurani aikana, ja kirjoitettuani sosiaaliseen mediaan sekä erinäisille keskustelupalstoille – epäilemättä – tuhansia tekstejä sitten marras-joulukuun 2013, jolloin kansalaiset kokoontuivat Kiovassa Maidan Nezalezhnostille ensimmäisen kerran lyöden ensitahdit Ukrainassa alkaneelle muutosprosessille, olen tänä syksynä joutunut kysymään itseltäni entistä useammin miksi? Ehkäpä kysyminen johtuu myös vierineistä vuosista sen ohella, että huomaan suomalaisten kiinnostuksen hiipuvan hiipumistaan.

Ukrainan matkan jälkeen olen kirjoittanut useita blogeja, syyskuussa kaikkiaan kahdeksan kirjoitusta, joista seitsemän sivuaa tavalla tai toisella Ukrainaa ja Venäjää, yhden käsitellessä toimittaja Jessikka Aroon kohdistettua, Mikko Elon aloittamaa, häirintäoperaatiota. Matkan tähden Aroon kohdistettua häirintää käsittelevä blogi oli hiukan myöhässä – kiihkein vaihe käytiin matkani aikana, tästä huolimatta kyseinen blogi keräsi syyskuussa kirjoittamistani blogeista eniten lukijoita (434) toisessa ääripäässä on blogi ”Miksi Sergei Loznitsan”Donbass” on merkittävä elokuva?”, tähän päivään mennessä se on luettu 45 kertaa. Ehkäpä blogin nimi on hämäävä, karkottaen lukijoita, sillä vaikka viittaan nimessä Loznitsan Rakkautta ja Anarkiaa elokuvafestivaalilla näytettyyn ”Donbass” elokuvaan, blogissa käsittelen elokuvan kautta olemassa olevaa todellisuutta näissä ns. kansantasavalloissa.

Loznitsan "Donbassissa" fakta ja fiktio kohtasivat.

Eipä sillä, ei yksikään Itä-Ukrainan sotatoimi- ja miehitettyjen alueiden tapahtumia käsittelevä kirjoitukseni ole kerännyt merkittäviä määriä lukijoita. Militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon likvidoineen attentaatin jälkimainingeissa kirjoittamani blogi ”Attentaatti ”kansantasavalloissa” (eli tapettujen militanttikomentajien lista saa jatkoa)” on kerännyt tähän päivään mennessä reilut 300 lukukertaa. Tapahtuman merkittävyys huomioiden määrä on yllättävän alhainen, samaan lukemaan (328) yltää aihetta sivuava ”Onko FSB:n rooli kasvamassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa?” – jossa sivuhuomiona nostan esille Venäjän valtion EU:n jäsenmaihin suuntaaman, konkreettisen, vaikuttamisyrityksen, venäläisten tukijoineen, järjestettyä Italiassa sekä Ranskassa – huonolla menestyksellä – Zahartšenkon kunniaksi muistomarsseja.

Entisen kansanedustaja Mikko Elon aloittamaa häirintäoperaatiota ei toki voi väheksyä, kyseessä oli vastenmielinen operaatio, jota voi jopa kutsua maalittamiseksi kun huomioimme aloittajan – Elon – taustat, täten on ymmärrettävää, että kirjoitus on kerännyt eniten lukukertoja. Mutta kun tarkastelemme koko historiaa, niin minulle triviaalimmat aiheet, kuten Suomi Ensin ja muut suomalaiset ääriryhmittymät näyttävät keränneen selkeästi eniten lukijoita. Poimitaan seuraavaksi kolmen kärki:

Suomi Ensin – Putinin asialla: 3323 lukukertaa.

Mikä se RuFi oikein on?: 2459.

”Kansallismielisten” puolueprojektit haiskahtavat…: 2278.

Selkeästi Ukrainan sotaa käsittelevistä blogeista suosituin on ”Venäläisjoukkojen kokoonpano Itä-Ukrainassa” 855 lukukerralla, ja mikäli jätämme huomiotta suomalaiset Venäjä-operaattorit, kuten Johan Bäckman, tai miehitetyssä Itä-Ukrainassa propagandaa levittänyt Janus Putkonen, ynnä heidän kaltaisiaan suomalaisia käsittelevät blogit, Ukrainassa käynnissä oleva sota ei kerää merkittäviä lukijamääriä. Harmi – sillä valtaosa Ukrainan sotaa käsittelevistä blogeista on sellaisia, jotka vaativat minulta aikaa ja taustoitusta varsin paljon. Osassa olen myös nostanut esille sellaisia aiheita, joista suomalainen media ole juurikaan kirjoittanut, tai huomiot ovat jääneet kovin vähäisiksi – suorastaan olemattomiksi. Jos Ukrainassa käynnissä oleva sota saa vähän huomiota, vielä heikompi on laita niiden kirjoituksieni, joissa nostan esille lukuisat ihmisoikeusloukkaukset niin Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla kuin myös Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla unohtamatta Venäjän omalla maaperällään syyllistymiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Osa näistä kirjoituksista, kuten ”Ihmisoikeuksien mallimaa Suomi on hiljaa, (vol. 3)” on kerännyt vain joitain kymmeniä lukukertoja. Aihe ei tunnu kiinnostavan suomalaisia, tästä huolimatta en voi tyystin vaieta aiheesta – kuten en siitäkään, että ilmoituksessaan 5. lokakuuta 2018 Venäjän vangitsema ja näytösoikeudenkäynnissä tuomitsema Oleg Sentsov ilmoitti kirjeessään venäläisviranomaisten mahdollisesti aloittavan hänen pakkoruokinnan. Sentsov lausui kirjeessään kiitoksensa kaikille häntä tukeneille pyytäen myös anteeksi kaikilta heiltä, jotka joutuvat jatkamaan istumista. 

Oleg Sentsovin 5.10.2018 päiväämä kirje.*

Miksi kirjoitan, on ilmeisen selvää. Kenelle sitten kirjoitan? Pyrin huomioimaan ajankohtaisia Ukrainaa, Venäjää ynnä turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä aiheita, mutta huomaan entistä enemmän kirjoittavani itselleni – mikäli aihe ei kosketa minua, on minun likimahdotonta saada aikaan tekstiä. Toki toivon, että kirjoitukseni kiinnostaisivat lukijoita, mutta pelkästään heille ja heitä kiinnostavista aiheista on mahdotonta kirjoittaa. Kuitenkin kirjoitan, koska kirjoittamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto, siksi, koska vaikeneminen Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta on juuri sitä mitä Venäjän hallinto yleisesti toivoo – ja mitä erinäiset tahot toivovat minun henkilönä tekevän.

Marko

*: kuva via Berliner Osteuropa-Experten.

Miksi Sergei Loznitsan ”Donbass” on merkittävä elokuva?

Kävin sunnuntaina (23.9.2018) Helsingissä järjestettävällä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katsomassa ukrainalaisen Sergei Loznitsan ”Donbass’in”. Elokuvalla oli suuri vaikutus minuun, kuten kirjoittamassa arvostelussa totesinkin –

”Tunnustan jo hetimmiten alkuun, että en edes aio kirjoittaa mitään analyyttista arviota Loznitsan elokuvasta sodasta – arjesta sodan keskellä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. He, jotka toivovat saavansa lukea älykkään analyysin tästä elokuvasta tulevat pettymään. Elokuva, sen aihe, on aivan liian henkilökohtainen minulle, jotta voisin ruotia elokuvaa elokuvana, irrottautua tunteista ja arvioida elokuvan taiteellisia ja kerronnallisia ansioita, arvioida kuinka Loznitsa onnistuu pukemaan tarinan elokuvan muotoon.” (1)

Nyt koetan purkaa ajatuksiani, sitä miksi pidän Loznitsan teosta elokuvallisia ansioita olennaisesti merkittävämpänä, enkä edellisellä tarkoita sitä, että sen elokuvalliset arvot olisivat vähäiset. Koskettavuudesta ja henkilökohtaisuudesta huolimatta voin sanoa, että elokuva välittää hyvin raadollisen – todentuntuisen – kuvan käynnissä olevasta invaasiosta ja sodasta Itä-Ukrainassa.

Lainaan vielä toisen kohdan elokuva-arviostani –

”Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja se päättyy vieläkin julmempaan ”näytelmään”, elokuvassa hämärtyy monen monta kertaa todellisuuden ja ”näytelmän” – tässä tapauksessa todellisuuden ja disinformaation sekä propagandan välinen raja. Katsoja tempaistaan mukaan tapahtumiin, joissa hänen on kaiken aikaa oltava hereillä ymmärtääkseen ja tiedostaakseen sen mikä on totta ja mikä näytelmää tahi propagandaa, mikä jotain aivan muuta.” (1)

Tämä toimii samalla todellisena johdatuksena tähän kirjoitukseen. Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja päättyy vieläkin brutaalimpaan ”näytelmään”, jälkimmäisen tapahtumaketjun kohdalla katsova epäilemättä, vaivautuneena, pohtii, että mikä ”avausnäytelmässä” lopulta olikaan totta ja mikä valetta, puhumattakaan siitä, että hän pohtii, ketkä olivat uhreja? Mikä oli tv-yhtiön ja toimittajien rooli? Entäpä mikä paikallisten ”viranomaisten” ja jälkimmäisen ”näytelmän” kohdalla hän epäilemättä miettii, että keitä kyseisen tapahtuman ”todistajat” oikeasti ovat, ja mikä heidän kohtalo on. Kohtaukset kehyksenä luovat raamit Donbassille – alueelle, jolle sota tuotiin ulkoa keväällä 2014 Venäjän toimesta. Mikä oikeasti on totta, mikä propagandaa? Mitä oikeasti on tapahtunut, mikä on valeuutinen – disinformaatiota vailla kosketusta todellisuuteen? Missä menee totuuden ja näytelmän välinen raja?

Loznitsan elokuva on sikäli hyvin merkittävä, että se elokuvataiteen keinoin nivoo sikäli irralliset tapahtumat olemassa olevaksi kokonaisuudeksi. Vaikka kyseessä on taideteos, on se samalla tarkkanäköinen kuvaus todellisuudesta Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta, joita mediassa toisinaan – ilman lainausmerkkejä – kutsutaan erheellisesti kansantasavalloiksi,* aivan kuin kyseessä olisi alue, joka olisi todellisuudessa olemassa oleva itsenäinen aluekokonaisuus valtiollisine instituutioineen ja dokumentteineen, vaikka todellisuudessa kyseessä on alue, jota ei olisi olemassa ilman Venäjän suuren suurta myötävaikutusta – voidaan sanoa, aivan perustellusti, että ilman Venäjää ei olisi ”kansantasavaltoja” eli Venäjän miehittämää vyöhykettä Itä-Ukrainassa. Kuten Igor ”Strelkov” Girkin, venäläinen GRU:n erikoisjoukkojen entinen upseeri, haastattelussa totesi:

”I was the one who pulled the trigger of this war,”… “If our unit hadn't crossed the border, everything would have fizzled out — like in [the Ukrainian city of] Kharkiv, like in Odessa.” (2)

Ja hänen yksikkönsä oli ennen Donbassia ollut mukana Venäjän Krimin niemimaan miehitysoperaatiossa, joten ei ole väärin todetta, että hän operoi Venäjän valtuuttamana alueella.

Loznitsan elokuvassa todellisuuden ja näytelmän, joka muodosti osan todellisuutta vääristävää propagandaa, hälveni. Näennäisen irralliset tapahtumat limittyivät toisiinsa, muodostui kuva, josta tarkkasilmäisenkin oli vaikea erottaa elokuvan todellisuuden ja näytelmän rajaa, ja aivan samalla mekanismilla toimii tämä ”kansantasavaltalainen” propagandakoneisto – Venäjältä ohjailtuna ja rahoitettuna – se pyrkii häivyttämään erilaisin keinoin todellisuuden ja valheen rajaa siten, että muodostuisi tarina, joka uppoaisi uskottavasti kohderyhmään ja ainakin osaan läntistä mediaa. Ikävä kyllä se on myös uponnut läntiseen mediaan, lehdissä vilisevät sanat ja viittaukset ”kansantasavaltoihin”, ”kapinallispäälliköihin” – toisinaan Venäjän rooli on tyystin unohtunut tai kutistunut mitättömäksi, tämä on juuri sitä mitä Venäjä haluaa, että näkisimme ”kansantasavallat” itsenäisenä toimijana, mitä ne eivät kuitenkaan ole.

Sen ohella, että alueiden ”keulakuvina” esiintyy nimitettyjä johtajia, että puhutaan tulevista vaaleista, (3) aivan kuten niiden tuloksella oikeasti olisi merkitystä, erilaiset (symboliset) tapahtumat valjastetaan propagandakoneiston käyttöön.

Loznitsan elokuvassa nähtiin episodina häätilaisuus, jolle löytyy vastine – oikeastaan vastineita – todellisuudesta. Oikeassa elämässä Yevhen ”BMW” Zhabsky ja Marina "Кукла" Koval saivat seremoniallisessa, videoidussa tapahtumassa, toisensa – väistämättä mieleen nousee kysymys, että saivatko he sittenkään? Mikä on todellisuutta ja mikä teatteria? Yevhen Zhabskyn ja Marina Kovalin ”hääkuvat” jäivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä, todennäköisesti omalla absurdilla tavalla näyttäen silmät auki kulkevalle ihmiselle sen, millainen on todellisuus Itä-Ukrainassa miehitetyillä alueilla.

Todellisuus, (kuvakollaasin tekijä tuntematon).

Suomalainen Janus Putkonen on itse toiminut propagandan tekijänä, ollen myös kohde – osa näytelmää, missä roolissa tämä entinen teatteriohjaaja on myös toimiessaan propagandan tuottajana. Tällaisena tapahtumana voidaan pitää seremoniaa, jossa Putkoselle luovutettiin (ensimmäisenä ulkomaalaisena) Donetskin ”kansantasavallan” passi. Passi, jolla ei ole muuta kuin propagandistinen arvo, koska sillä ei pääse matkustamaan miehitettyjen alueiden ulkopuolelle. Tässä(kin) tapauksessa itse tilaisuuden ja sen luoman illuusion arvo on se, jota tavoitellaan. Se on osa tarinaa, jolla Moskova pyrkii synnyttämään mielikuvaa itsenäisistä toimijoista puhuttaessa ”kansantasavalloista”. Näennäisen itsenäiseltä tämä toiminta voikin vaikuttaa, mutta jälleen on pidettävä mielessä se, että ilman Moskovan aktiivisia toimia (miehitysjoukot, aseet, rahoitus, koordinointi, avustus) nämä ”kansantasavallat” lakkaisivat olemasta olemassa varsin pian.

Kuvakaappaus Janus Putkosen Facebook-sivulta.

Mielikuvien muokkaaminen on, ainakin ajoittain, aktiivista myös Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden ja Venäjän rajojen ulkopuolella. Tällöin avainroolissa ovat erilaiset tilaisuudet, joissa ”kansantasavaltoja” yritetään tehdä tutuiksi tai niille pyritään luomaan ”valtiollisia” elimiä, kuten lähetystöjä, josta toiminnasta Suomestakin löytyy esimerkkejä alkaen Donetskin ”kansantasavallan” lähetystötoiminnasta, jolla toki ei ole todellisuudessa lähetystön statusta aivan kuten Suomi ei ole tunnustanut Donetskin ”kansantasavaltaakaan”. Samaan sarjaan on laskettavissa Suomi-Novorossija-Seura, Luhanskiin avattu virallinen Suomi-keskus, laveasti ajatellen Itä-Ukrainan miehitetyille alueille järjestetyt turisti- ja muut matkat palvelevat samaa tarkoitusta. Ne ovat osa propagandaa, toimiin osallistuneet ovat tuolloin osa tätä propagandaa – nyt kun Krimin niemimaan miehityksestä ja sodan alusta on kulunut reilusti yli neljä vuotta, kukaan toimintaan osallistuva ei voi enää vedota tietämättömyyteen. Suomessa ja suomalaisille tätä toimintaa organisoi aktiivisemmin muutama henkilö, välillisesti joukko on toki reilusti suurempi käsittäen myös yhdistyksiä, jotka palvelevat tarkoitusta.

Donetskin "kansantasavallan" ystävät tervehtivät...

Edellisen ohella on syytä muistaa, että alueella soditaan edelleen. Siellä kuolee ihmisiä sotatoimien seurauksena, jos tämä ei olisi riittävän surullista, niin toisinaan siviilit joutuvat raadollisella tapaa ”maksumiehen” rooliin. Loznitsan elokuvan alussa ja lopussa tämä nousee esille, ikävä kyllä se on raadollinen totuus miehitetyillä alueilla. On lukuisia dokumentoituja tapauksia, joissa miehitetyillä alueilla toimivat Venäjän johtamat joukot ovat tulittaneet siviili- tai sotilaskohteita miehitetyillä alueilla ts. tarkoituksellisesti ampuneet miehittämiään alueita julmana tarkoituksena tuottaa materiaalia propagandaan.

Esim. elokuun viimeisinä päivinä 2016 Donetskin pohjoisosien asuinalueita tulitettiin useampana päivänä ja yönä kranaatinheittimin. Varhain aamulla elokuun 30. venäläisen Life.ru -kanavan ”toimittajat” olivat kuvaamassa ul. Dvorzhakalla, jota edellisen illan ja yön aikana tulitettiin kranaatinheittimin. Paikallisilta kontakteiltani sain tietoa, jonka mukaan silminnäkijät kertoivat aluetta tulitetun Donetskin keskustan suunnalta. Tämä, merkittävä, havainto ei kuitenkaan päätynyt lähetykseen, sen sijaan maailmalle ”uutisoitiin” ukrainalaisten tulittaneen aluetta. Tuolloin, kuten nykyäänkin, lähimmät ukrainalaisasemat olivat yli viiden kilometrin päässä pohjoinen-luode-suunnassa.

ul. Dvorzhaka kranaattitulen kohteena (29/30.8.2016).

Kyseessä ei suinkaan ole ainoa kerta, jolloin omat kontaktini alueella ovat tehneet tällaisia havaintoja. Itse asiassa ensimmäinen juontaa kesään 2014, jolloin L. näki kuinka ”roska-auto”** ampui kranaatinheittimellä kaupunkialueella. Tämän jälkeen vastaavan kaltaisia havaintoja on kertynyt lukuisia.

Tähän kirjoitukseen olen poiminut vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka propaganda miehitetyillä alueilla pyrkii rakentamaan kuvaa olemassa olevista valtiollisista rakenteista, rakentamaan suhteita kansalaisten ja pystyttämiensä organisaatioiden avulla läntisiin yhteisöihin pyrkimyksenään jakaa näin Venäjän tarinaa tapahtumien kulusta. Äärimmilleen vietynä tämä nähtiin kahdessa EU-valtiossa, Ranskassa ja Italiassa, joissa järjestettiin venäläisten taustavoimien organisoimana pienimuotoiset muistotilaisuudet attentaatissa kuolleen Aleksandr Zahartšenkon kunniaksi. Samalla todennäköisenä tarkoituksena on vaikeuttaa tilannekuvan havainnointia, luoda illuusio, synnyttää vaihtoehtoinen ”todellisuus” teatterilla – näytelmillä – jollainen toimi kehyksenä Sergei Loznitsan Donbassissakin. Totuus hajoaa, pirstaloituu, hämärtyy ja tällöin propagandalla, valheella ja disinformaatiolla on enemmän tilaa vaikuttaa. Aina löytyy hyödyllisiä idiootteja pahantahtoisten trollien ohella jakamaan tarinaa!

Tämä kirjoitus on samalla aloitus kirjoitusten sarjalle, syksyn edetessä käyn läpi aiempaa seikkaperäisemmin venäläisjoukkoja, aseistusta ja tukikohtia sekä organisaatiorakennetta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/09/sergei-loznitsan-koskettava-donbass.html 

2. https://themoscowtimes.com/articles/russias-igor-strelkov-i-am-responsible-for-war-in-eastern-ukraine-41598 

3. https://en.interfax.com.ua/news/general/529745.html 

*: kirjallisena keinona jätin käyttämättä lainausmerkkejä tässä kohdin, osoittaakseni mikä vaikutus niiden poisjättämisellä on.

**: roska-autossa on kyse kuorma-autosta, jonka lavalle laitojen suojaan on sijoitettu kranaatinheitin, julkaistujen valokuvien perusteella tavanomaisimmin lavalle on sijoitettu 82 mm 2B9 Vasilek automaattinen kranaatinheitin, jonka tehokas kantama on 4,27 km.

Kuvakaappaus censor.net.ua.

Sergei Loznitsan koskettava ”Donbass”

Viime toukokuussa kävin katsomassa Ukrainan suurlähetystön isännöimässä näytöksessä ukrainalaisen sotaelokuvan – Akhtem Seitablaevin ohjaaman – Cyborgs: Heroes Never Die/Кіборги. (1) Cyborgs oli perinteinen sotaelokuva toisin kuin sunnuntaina (23.9.2018) Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katsomani ukrainalaisen Sergei Loznitsan ohjaama ”Donbass”, joka on ennemminkin elokuva sodasta kuin perinteinen sotaelokuva. Loznitsan ”Donbassissa” on paikoin aistittavissa dokumentaarista otetta, mikä johtunee siitä, että 1997 päättyneiden elokuvaopintojensa jälkeen Loznitsan ohjaamista elokuvista valtaosa on dokumentteja, tai dokumentaarisia elokuvia. (2)

Sergei Loznitsa: Donbass

Sergei Loznitsan tie elokuvaohjaajaksi on – ehkäpä – hiukan epätavanomaisempi. Hän muutti nuorella iällä Valko-Venäjältä (hän syntyi Valko-Venäjän SNTL:n alueella Baranavitšyssa 5.9.1964) Ukrainan Kiovaan, jossa Loznitsa opiskeli Kiovan polyteknisessä instituutissa pääaineenaan sovellettu matematiikka. Valmistuttuaan vuonna 1987 Loznitsa työskenteli vuoteen 1991 saakka muun muassa tekoälyn ja päätöksentekoprosessien parissa Kybernetiikan instituutissa.

1990-luvun alkupuolella elokuvista kiinnostunut Sergei Loznitsa ja haki VGIK:iin, Moskovaan, josta hän valmistui – kunnianosoitusten kera – 1997. 

Donbass – Донбасс

Loznitsan ”Donbass” julkaistiin tämän vuoden puolella, elokuva valittiin Cannesin elokuvajuhlien Un certain regard’in avauselokuvaksi. Loznitsa myös voitti elokuvallaan ”Donbass” Un certain regardin Prix de la mise-en-scène -palkinnon (parhaan ohjaajan palkinto).

Tunnustan jo hetimmiten alkuun, että en edes aio kirjoittaa mitään analyyttista arviota Loznitsan elokuvasta sodasta – arjesta sodan keskellä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. He, jotka toivovat saavansa lukea älykkään analyysin tästä elokuvasta tulevat pettymään. Elokuva, sen aihe, on aivan liian henkilökohtainen minulle, jotta voisin ruotia elokuvaa elokuvana, irrottautua tunteista ja arvioida elokuvan taiteellisia ja kerronnallisia ansioita, arvioida kuinka Loznitsa onnistuu pukemaan tarinan elokuvan muotoon. Ei, mitään tällaista ette tule lukemaan, sen sijaan peilaan elokuvaa kokemaani ja näkemääni – peilaan elokuvaa ihmisten, jotka ovat eläneet Donetskissa tai jotka elävät edelleen Donetskissa, kokemuksiin ja kertomuksiin. Elokuva oli hetkittäin hyvin dokumentaarinen, se välitti silmieni eteen kuvia tapahtumista, jotka olisivat olleet voineet tapahtua tämän mielipuolisen sodan kuluessa – ja joista osa, moni, on tapahtunut, nähnyt päivän valon tässä sodassa. Tai jossain lukuisista sodista ennen tätä Venäjän masinoimaa mielipuolista sotaa.

Sergei Loznitsan elokuva sodasta koostuu tarinanpätkistä ja kuvista miehitetystä kaupungista – miehitetyltä alueelta, kehykset näille tarinanpätkille luo sodan jaloissa oleva alue, alue, jossa laki on sillä kenellä on Venäjältä tuotu ase – alue on Donbass Itä-Ukrainassa.

Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja se päättyy vieläkin julmempaan ”näytelmään”, elokuvassa hämärtyy monen monta kertaa todellisuuden ja ”näytelmän” – tässä tapauksessa todellisuuden ja disinformaation sekä propagandan välinen raja. Katsoja tempaistaan mukaan tapahtumiin, joissa hänen on kaiken aikaa oltava hereillä ymmärtääkseen ja tiedostaakseen sen mikä on totta ja mikä näytelmää tahi propagandaa, mikä jotain aivan muuta.

Mikäli katsoja ei ole perehtynyt todellisuuteen Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, hänelle elokuva voi näyttäytyä irrallisena ja jopa vaikeasti lähestyttävänä, koska mitään selkeää tapahtumat kokevaa henkilöä ei ole olemassa. On joukko ihmisiä, jotka joutuvat sodan jalkoihin, joiden elämä on kiinni sattumanvaraisista tapahtumakuluista ja voi päättyä – yllättäen – viiltävään väkivaltaan. Tai hetkenä, jolloin kuvittelee elämän päättyvän, mitään ei tapahdukaan vaan siirrytään tapahtumasta toiseen. Tai ei siirrytä, vaan repäistään tapahtumasta toiseen, aivan kuten miljoonat ihmiset Itä-Ukrainassa repäistiin keväällä 2014 rauhasta sotaan Venäjän operaattoreiden toimesta.

”-Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tahi luin kirjoja – ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa (tarkoittaen vuotta 2014) Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava”. (3)

Yllä oleva lainaus ei suinkaan ole elokuvasta vaan elävästä elämästä, näin kertoi ihminen, joka eli kevään ja kesän 2014 miehitetyssä Donetskissa, ihminen, joka näki miehityksen alun, kuuli ja koki sodan kaupungin tuntumassa, ihminen, joka poistui kaupungista ”ennen kuin se oli liian myöhäistä”.

Elokuvassa muutokset olivat samanlaisia, rajuja, yllättäviä, brutaaleja – toisinaan absurdeja tapahtumia tahi tapahtumaketjuja, jotka toisena hetkenä naurattaisivat kaikella julkeudellaan, mutta itse koettuna ja elettynä ne ovatkin totisinta totta luoden omaan elämään yhden haasteen lisää. Elämää on vaikea suunnitella pitkäjänteisesti, koska hetkenä minä hyvänsä koko suunnitelma voi sortua kuin korttitalo – siihen riittää valtansa tunnossa oleva asemies, joka haluaa jotain sydämensä kyllyydestä. Se voi olla auto, asunto – tahi pano.

Elokuva kohtaa ”absurdistanin” todellisuuden

Elokuvassa tavoitettiin todellisuus, paikoin liiankin hyvin, eräällä tapaa kuvaavimmillaan tässä oltiin absurdissa häätilaisuudessa – jollaista yksikään käsikirjoittaja ei olisi voinut taikoa pääkopastaan, koska niin absurdi ja mauttomuudella kyllästetty moinen tilaisuus olisi ollut, mutta lainaus todellisesta elämästä, tapahtumasta, miehitetyiltä alueilta kuvasi Lorenzon tarinassa mitä parhaimmalla tapaa elämän absurdiutta miehitetyssä Donbassissa.

Todellisuus ja tarina kohtaavat.

Oikeassa elämässä Yevhen ”BMW” Zhabsky ja Marina "Кукла" Koval saivat toisensa, vai saivatko sittenkään – oliko se kenties samanlainen näytelmä, jollainen Loznitsan elokuvassa nähtiin? Propagandaa, jollaista kansalaisille syötetään toivoen näytelmänpalasten synnyttävän uskottavan tarinan olemattomasta valtiosta sen rakenteineen. Valtiosta jota ei ole, rakenteista, jotka eivät toimi.

Sergei Loznitsan elokuvan Donbassilla ja todellisella Donbassilla on yksi merkittävä ero, todellinen miehitetty Donbass on vieläkin absurdimpi paikka asua ja elää. Sitä todellisuutta on liki mahdoton uskoa todeksi, niinpä se on helppoa leimata propagandaksi. Astuessasi vieraana siihen maailmaan et tiedä missä todellisuus päättyy ja näytelmä – propaganda alkaa.

Todellisuus.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/05/ukrainan-sota-cyborgs-heroes-never-die.html 

2. https://www.imdb.com/name/nm0523665/ 

3. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/04/miehitetty-donetsk-elamaa-kuolleessa.html 

Todellisuus ja tarina kohtaavat kuvan kuvakaappaukset sivuilta:

https://meduza.io/en/feature/2018/05/25/sergey-loznitsa-s-new-film-is-an-absurdist-terrifying-trip-to-the-separatist-controlled-world-of-eastern-ukraine

ja

https://www.youtube.com/watch?v=6-e28L1ramY