Verta, hikeä ja kyyneliä vuodelle 2019

Vuosi 2018 on päättynyt, elämme vuoden 2019 ensimmäistä päivää, joten nyt on hyvä luoda katse jo päättyneeseen vuoteen 2018. Vajaat vuosi sitten tammikuun alussa kirjoitin katsauksen blogivuoteen nimellä ”Kuplassani Vartiopaikalla”, jolloin loin katsauksen blogivuoden lukijoiden suosikkeihin ynnä omiin suosikkeihini.

   

Olen kirjoittanut tätä blogia likimain puolentoista vuoden ajan, tässä ajassa olen saanut aikaan 141 blogikirjoitusta – osa parempia, osa sellaisia, jotka olisi saanut jättää kirjoittamatta. Osa on kerännyt kohtuullisesti lukijoita, mutta olen myös huomannut, että ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevät kirjoitukseni eivät suuren suurta huomiota ole saaneet osakseen. Ne ovat pääsääntöisesti saaneet joitain kymmeniä lukijoita, harvoin yli sataa, tästä huolimatta en kuitenkaan aio lopettaa aiheesta kirjoittamista, vaikka ehkäpä on syytä pohtia hiukan sitä, että kuinka paljon uhraan aikaa tälle teemalle.

Tarkastellessani millaiset blogit kiinnostavat lukijoita, huomaan yhä edelleen suosituimpana blogina olevan heinäkuussa 2017 kirjoittamani ”Suomi ensin – Putininasialla” 3431 lukukerralla – tämä 1½ vuotta on kuitenkin saanut aikaan sen, että silloinen Suomi Ensin on ”ratkennut kahtia” kansankouhottaja Marco de Witin perustaessa Suomen Kansa Ensin yhdistyksen, joka taannoin merkittiin puoluerekisteriin. Viikonloppuisen puoluekokousfarssin seuraus saattaa kuitenkin olla se, että vaalikevään koittaessa kyseistä puoluetta ei enää ole ainakaan nykymuotoisenaan.

Marco de Witin ilmoittaessa Suomen Kansa Ensin keränneen tarvittavat 5000 kannattajakorttia ja rekisteröitäessä puoluerekisteriin, kirjoin aiheesta ”Minkä”kansan” asialla kansankouhottaja Marco de Wit on?” -blogin, mikä viikonloppuisen farssin myötä ansaitsisi päivityksen, mutta ehkäpä on parempi odottaa pieni hetki seuraavaan käänteeseen saakka. Nimittäin epäilen, että näitä käänteitä on edessä vielä useita, kunnes jossain vaiheessa uskollisinkin de Witin tukija herää ruususen unesta nähden todellisuuden kuvitelmien ja haaveiden sijaan. Marco de Wit ei ole Suomen ja suomalaisten asialla.

Suomalaisia kun olemme, on ymmärrettävää, että meitä erityisesti koskettavat aiheet keräävät lukijoita, niinpä ”Suomi Ensin – Putinin asialla” ohella varsin suuria lukijamääriä ovat keränneet ”’Kansallismielisten” puolueprojektit haiskahtavat…” -blogi sekä Suomalais-venäläinen RuFi ry:tä käsittelevä kirjoitus presidentinvaalien ajalta ”Mikä se RuFi oikein on?”. Epäilen, että vaaleilla on syynsä sille, että kyseinen kirjoitus RuFista herätti niin paljon huomiota, että sen on luettu jo yli 2500 kertaa. Vaalien aikaan Paavo Väyrynen haali kannatusta marginaalisiltakin ryhmiltä, näiden ryhmien joukkoon kuului myös RuFi – etenkin yhdistyksen äänekäs puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov tuki Väyrystä sosiaalisessa mediassa. Kiinnostusta epäilemättä lisäsi myös levinnyt tietoisuus siitä, että kyseessä on kaikkea muuta kuin viaton ”ystävyyskerho”. RuFia voitaneen pitää yhtenä Venäjän informaatiovaikuttamisen välineenä ja sen toimintaa konfliktihakuisena.

Tässä yhteydessä sopii vielä mainita se, että de Witiä ja hänen Suomen Kansa Ensin -puolueprojektia käsittelevä kirjoitus ”Minkä ”kansan” asialla kansankouhottaja Marco de Wit on?” on sekin kerännyt reilut tuhat lukukertaa.

Minulle henkilökohtaisesti tärkeimpiä ja lähimpiä ovat Ukrainan sotaa käsittelevät kirjoitukset, joista niistäkin lukijoitani näyttää kiinnostavan eniten ne kirjoitukset, joissa kohdistan katseeni miehitetyssä Itä-Ukrainassa toimiviin, Venäjän riveissä tavalla tai toisella taisteleviin suomalaisiin, kuten esimerkiksi entinen propagandisti ja DONi Newsin ”päätoimittaja” Janus Putkonen, joka on kutsunut itseään infosoturiksi – minä kyllä pidän häntä ennemminkin propagandistina. Nykyään häntä voi pitää entisenä propagandistina, vaikka työnkuvaan näyttää edelleen kuuluvan disinformaation jakaminen. Tänään Putkonen toimii DIMC Capital Groupin pääjohtajana miehitetyssä Itä-Ukrainassa. Kyseinen DIMC Capital Group on Putkosen kertoman mukaan kansainvälisten sijoitusten hallintayhtiö, sen todennäköisin tarkoitus liene propagandistinen, synnyttää mielikuvaa aktiivisesta sijoitustoiminnasta alueella, jolla sellaisesta ei ole tietoakaan. Alueella, jossa yritysten haltuunotot ja ryöstöt ovat arkipäivää korruption ohella.

Janus Putkosen ohella yksittäisistä henkilöistä lukijoita ovat keränneet kirjoitukseni Venäjän presidentinhallinnon alaisessa RISI:ssä (RISS) työskentelevä ”kohudosentti” Johan Bäckman. Johan Bäckmanin vierailu MV-median striimissä kesäkuun alkupuolella keräsi kiitettävästi huomiota, samoin viikonpäivät edellistä myöhemmin kirjoitettu ”Havaintoja Helsingin oikeustalolta (13. kesäkuuta 2018)” -blogi, keskiössä oli oikeudenkäynti, jossa syytettyinä Johan Bäckmanin ohella olivat MV-lehden perustaja Ilja Janitskin sekä MV-lehden toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Asta Tuominen.

On perin hankala nimetä niitä minulle tärkeimpiä kirjoituksia, osan ollessa tärkeitä havaintoina, osan vastaavasti tärkeitä mittavan – ja aikaa vievän – työmäärän tähden ja osan vastaavasti henkilökohtaisesti tärkeitä kokemuksina, viimeisimpään ryhmään on laskettava kaksi erilaista kokemusta. Kirjoitin ”Putin: Näpit irti Krimistä! Putin: Get out off the Crimea!” -blogin mielenosoitukseen osallistumiseni jälkimainingeissa, toinen henkilökohtaisesti tärkeä kirjoitus kokemuksieni ja tapaamieni ihmisten ja vaihtamieni ajatusten kautta on Ukrainan ”lomamatkan” jälkeen kirjoittamani blogi ”Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin”.

Työmäärältään epäilemättä mittavin on blogisarja, jossa tarkastelen Venäjän asevoimia Ukrainan sodassa, sekä Krimin niemimaan militarisointia – sarja on vielä eräiltä osin kesken, mutta alla linkkeinä tähän mennessä valmiiksi kirjoittamani osat:

”Venäjä huoltaa vapaasti joukkojaan Itä-Ukrainassa” (8.10.2018)

”Venäläisjoukkojen tukikohtia miehitetyssä Itä-Ukrainassa” (16.10.2018)

”Venäläisjoukkojen kokoonpano Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla” (29.10.2018)

”Venäjä militarisoi miehittämäänsä Krimin niemimaata” (19.12.2018)

Mikäli nyt jo päättyneen vuoden 2018 summaisi yhteen kuvaan, seuraava nousisi kaikella tapaa korkealle – siinä yhdistyy lukuisia merkittäviä teemoja, jotka hallitsivat viime vuottani.

Kuva teoksesta: Вторжение в Украину: Хроника российской агрессии. Kuvassa olevan kuvan on ottanut Sergei Pavlov (Укринформ)  maaliskuussa 2014 Krimillä, kuvassa ”pieniä vihreitä miehiä”.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta 2019! Happy New Year 2019! З Новим Роком 2019! Viime vuosien tapahtumat ovat kuitenkin kyynistyttäneet minua siinä määrin, että en usko vuodella 2019 olevan tarjolla muuta kuin verta, hikeä ja kyyneliä...

Marko